tiistai 25. maaliskuuta 2014

Auringon ansiota

Olen nähnyt laulavia ihmisiä rautatieasemalla ja miehen kävelevän ulkona muumimuki kädessään. Mummot Sokoksella valikoivat mieleistään huivia pastellimerestä ja koira valitsee päiväunipaikakseen takapihan nurmikon.

Kaikki on auringon ansiota.
 IMG_2349 IMG_2330 IMG_2341

IMG_2344 
  Tänään tapasin hyvin mukavia ihmisiä. Oikein ihmetytti kuinka he saivat asiat järjestymään parhain päin. En voinut muuta kuin hymyillä. Hymyillä myös sen ansiosta että päässäni tönötti kaksi sykkyrää, lempikampaukseni. Aurinkokin se vain jaksaa hymyilyttää. 

torstai 20. maaliskuuta 2014

Jotain tästä päivästä

Lunta. 
Tajuttoman paljon eli ihan liikaa.
Kevätkengät jaloissa tuli kylmä.
Onneksi rakkautta on löytää sydämiä kaakaokupista ja hattaraa ystävän hiuksista.
Ja pääsiäispuputkin hymyili.

Snow.
Senselessly much alias too much.
Was cold with sneakers on my feet.
It is love to find hearts from a cup of hot chocolate and cotton candy from friend's hair.
And Easter bunnies were smiling, too.

  IMG_2297 IMG_2294 IMG_2308
IMG_2275 
Ainiin! Jos joukostanne löytyy instagramin maailmaan hurahtaneita, tiedoksenne että minäkin olen yksi sellainen (valitettavasti). Sieltä tämän tytön löytää nimimerkillä aurinkosielu .

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Suoraa sydämestä

Tässä se nyt sitten on, ihan oikeasti viimeinen tanssiopintoihini liittyvä blogikirjoitukseni. Siis näillä näkymin. Luultavasti. Töksäytin päätökseni edellisessä postauksessani niin hätäisesti, että ajattelin nyt kertoa teille syitä. Syitä miksi lopetin. Ja älkää vain luulko että lopetin tanssin kokonaan, ei! Tanssia minä en lopeta ikinä.
 Ensinnäkin, tuntui kovin, kovin hassulta lukea ihan ensimmäinen blogikirjoitukseni. Oikeastaan tuntui hassulta lukea kaikki tanssiin liittyvät kirjoitukseni, koko puolentoista vuoden ajalta. Miten ihmismieli voikaan muuttua, kasvaa, järkiintyä. Hah! Olen tyytyväinen että heräsin todellisuuteen: balettimaailma on sairas. 
 En nyt puhu harrastebaletista. Baletti harrastuksena oli ihanaa, rakastin sitä! Tanssikoululla oli aina hyvä tunnelma, opettaja kannusti kaikkia ja mikä tärkeintä, tanssitunneilla säilyi hauskuus. Ei minulla silloin ollut aavistustakaan kuinka raakaa entisten ammattilaisten kanssa työskentely voisi olla.
 Balettioppilaitoksella tunsin itseni yhdeksi harvoista omaan vartaloonsa tyytyväisistä oppilaista. En ollut osannut odottaa kuinka niin moni arvostelee omaa vartaloaan, muiden vartaloita... Niin inhottavalla tavalla. Eikä ikinä auta vaikka sanoisi "sä näytät oikeesti tosi hyvältä." Mikä tähän on syynä? Se että herkässä iässä oleville tytöille sanotaan päin naamaa: "sinun pitäisi vähän laihduttaa", "olet ylipainoinen", "ethän liho". Siis nuorille naisille jotka ovat

1) Kasvamassa nuoriksi naisiksi
2) Liikkuvat joka päivä vähintään kolme tuntia
3) Ovat vartaloiltaan normaalia hoikempia
4) Heillä on jo valmiiksi balettimaailman aiheuttamia paineita omasta ulkonäöstään
 
Voitteko kuvitella? Niin, en minäkään. Mutta totta se on.
 No, minäpä otin asian esille. Keskustelimme ryhmänä kahden baletinopettajan, rehtorin ja koulutussuunnittelijan kanssa. Ehdotin voisimmeko ottaa askeleen eteenpäin ja alkaa muuttaa ihannetta anorektisen laihasta vartalosta. Tähän minulle vastattiin että eihän baletin ihannevartalo ole anorektisen laiha. Kehtasivatkin! Ihmiset jotka ovat käskeneet normaalivartaloisia/hoikkia tyttöjä laihduttamaan, ylipainoisiksikin haukkuneet. Ehdotukseni sivuutettiin. Seuraavaksi pyysin ettei jatkossa oppilaiden vartaloita arvosteltaisi. Arvatkaapa mitä? Tähän oma baletinopettajani töksäytti "sinun painosi oli nousussa viime keväänä." Se oli viimeinen pisara, päätin että nyt riitti.
 Olen onnellinen etten itse sairastunut anoreksiaan, bulimiaan tai muuhun vastaavaan. Pidemmän päälle koulu olisi saattanut puristaa minusta viimeisetkin järjen rippeet, ja se olisi ollut menoa sitten.
 Kaksi muuta syytä lähtööni: unelmien tuhoaminen ja painostus. Opettajani töksäytti minulle aikoinaan "ei sinusta koskaan tule balettitanssijaa, kyllä me molemmat se tiedetään." Aijaa, en minä vain tiennyt! (Olin aina uskonut itseeni ja unelmiini, ja niin olivat entiset opettajani, ystäväni sekä vanhempani.) Tämä sattui ensimmäisenä lukukautenani balettioppilaitoksella. Silloin kun olin vasta aloittanut ja tehnyt jo muutaman kuukauden ihan älyttömästi töitä. Niin, näin minut tekemästäni työstä palkittiin. Sinne meni unelmat. Oikeastaan olen onnellinen että menivät.
 Painostus alkoi samaisena syksynä. En ole koskaan pitänyt tanssikilpailuista, kerroin tästä baletinopettajallenikin. Hän pyysi minua tekemään oman päätökseni kisoihin osallistumisesta, mutta ilmoitti silti pettyvänsä jossen osallistuisi. Mitä voikaan kiltti tyttö tehdä ettei vain pahoittaisi opettajansa mieltä? Osallistua kilpailuun, epävarmuuden saattelemana. Painostus kilpailuun tapahtui kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kyseisenä syksynä ja toinen syksyä seuraavana keväänä. Sinne meni viimeisetkin rippeet uskosta omiin taitoihinsa ja kaupan päälle kiinnostus balettiin.
 Tänä lukuvuonna paineet omista taidoistani vain kasvoivat kasvamistaan. Koska en ole kilpailunhaluinen, annoin hiljaa mielessäni muiden loistaa. Aloin tosissani ajatella että ehkei tanssi ammattina sovi minulle. Nautinnon olin kadottanut jo aikoja sitten. Minä suoritin siellä koulussa. En aina, mutta useimmiten.

Kuvitelkaapa kaiken tämän kanssa elämistä. Kaiken lisäksi yksin ja vielä alaikäisenä. En minä luovuttanut, lähdin oikeastaan karkuun. Kokeilin puolitoista vuotta elää yksin, tanssimaailman ympäröimänä, paineita antavassa ympäristössä, mutta en kokenut sitä itselleni mieluisaksi. Päätin avata uuden sivun elämässäni.
 Ja minä olen itseeni tyytyväinen. Balettioppilaitoksessa toivon tapahtuvan muutoksia tulevaisuudessa, ja nykyisille oppilaille, ystävilleni, toivon voimia ja jaksamista. Pitäkää unelmistanne kiinni ja tehkää sitä mikä oikeasti tuntuu hyvältä! Pitää antaa oman mielensä muuttua ja kuunnella omaa sydäntään. Näin minua pyysivät monet tekemään, kiitos! Kiitollisena pyydän ihan kaikkia tekemään niin.

Tanssi jatkuu siis Tampereella. Samoin lukio. Ja nyt hymyilyttää!
  
 

 
 

torstai 13. maaliskuuta 2014

Keväisin on kaikki paremmin

Taidan olla jälleen elossa, minulla on niin vapaa olo! Koska kevät on vallannut mieleni, tuntuu kuin olisin uudelleensyntynyt. 
 Kuuntelen Evaa & Manua ja haaveilen oransseista hiuksista. Ja sitten olen käyttänyt alennusmyynneistä ostamiani oranssi-sinisiä juoksulenkkareita koulussa ja kaupungilla - siis minä.
 Minulla ei ole sen kummoisempaa kerrottavaa kuin että haaveilen taas asioista normaaliin tapaani. Olen aloittanut projektin "ihan oikeesti terveellisempi elämä" (olen käynyt kolme kertaa lenkillä ja ostanut kalkkunaleikettä koska se on kuulemma terveellinen vaihtoehto). Niin ja lopetin opintoni Balettioppilaitoksessa. Tuntuu ihan pirun hyvältä!

I guess I am alive again, I am feeling so free! I feel like a newborn girl since spring has taken the control of my mind.
 I am listening to Eva & Manu and dreaming about orange hair. And I have also been wearing my new orange-blue-colored running sneakers at school and in town, I mean- me. 
 There isn't anything special to tell except that I dream about things as I used to do before, again. I have started a project "for real a healthier life" (three runs and turkey on bread as I heard it is a healthy option). Oh and I quit my studies at the Finnish National Opera Ballet school. Feeling so damn good!
 
IMG_2071 IMG_2012 IMG_1927 IMG_2036 IMG_1932 IMG_1918 IMG_2015 IMG_2082 
  Olikohan tässä postauksessa mitään järkeä? No, ainakin tiedätte missä mennään. 
 Nähdään taas! 
 See you again! :)