maanantai 17. helmikuuta 2014

Ilonpilkahdus

Viimeisimmät postaukseni ovat melko hajamielisiä. Niinpä päätin tulla kertomaan että kyllä minulle hyvääkin kuuluu. En ole lopettanut positiivista ajattelua enkä pienistä asioista iloitsemista. Olen edelleen se onnellisesti hymyilevä tyttö joka seisoo jalat ristissä ihailemassa pieniä ihmeitä.
 Nyt olen lomalla Tampereella, kotona perheeni kanssa, ja myönnän nauttivani täysillä. Olen alkanut kuvailla pitkästä aikaa (kerrankin kun on aikaa, heh). Ulkoillakin ehtii nyt hyvin, pitkät kävelymatkat metsään ovat yksi parhaista keinoista rentoutua. 
 Minut tekee tällä hetkellä iloiseksi se, että tasan kahden kuukauden päästä, sitten kun kevät on jo (toivottavasti) pitkällä, matkustan ystäväni kanssa Kööpenhaminaan. Me menemme ihan kaksin, hui!  Eikö olekin mahtavaa! Tällaisia asioita on ihanaa odottaa.

My latest posts have been kind of abstracted. So, I decided to come to tell that I am feeling well, too. I haven't stopped thinking positive nor feeling glad about little things. I am still that happily smiling girl who stands legs crossed while admiring little miracles.
 Now I am on a holiday at Tampere, home with my family, and I admit I am enjoying at full. I have started photographing after a long break (once I have time, haha). It is also good to go outside, a long walk into the forest is one of the best ways to relax. 
 Right now I feel happy because after exactly two months, when spring is here (hopefully), I will travel to Copenhagen with my friend. Just the two of us, exciting! It is wonderful to look forward to things like this.

 

IMG_1844 IMG_1875 IMG_1906 IMG_1881 IMG_1870 IMG_1913
IMG_1904

lauantai 15. helmikuuta 2014

Haihtua mielestäni, unelmat

Minä vajoan. Kuulkaas, vajoan ihan oikeasti, aivan liian syvälle ajatuksiini. En tiedä mitä tehdä. Minulla on kovin suuri päätös käsiteltäväni. Oikea valinta iskee päin kasvoja joskus niin tahdonvoimaisesti, mutta sitten jokin vetää sen taas pois...

 Ja taas sitä ollaan samassa pisteesstä.

 Lopettaminen on ollut mielessäni pitkään, viime vuodesta lähtien. En tunne itseäni tervetulleeksi Balettioppilaitokselle. En kykene nauttimaan tanssista samalla tavalla kuin ennen. Mielet ovat sairaita, tiedän etten saisi sanoa tätä ääneen, mutta minun on pakko.
 Minä kärsin siinä koulussa. Ja minä kärsin yksinäisyydestä.
Muttakun haluan ajatella positiivisesti. Hei, aina ei pysty. 
 Välillä taas tunnen itseni älyttömän taitavaksi tanssijaksi. Silloin tiedän että minusta tulee tanssija. Tämä tunne ei kuitenkaan valtaa mieltäni tarpeeksi usein.
Taidan tarvita vähän apua jostakin. Tai sitten vain kunnon loman tanssiopinnoista.

Että tällainen avautuminen, anteeksi. Ja anteeksi että pyydän anteeksi ehkä turhaan.